Naurava hyeenaperhe ja kirjan arvonta

Julian Clary (teksti), David Roberts (kuvitus) ja Outi Järvinen (käännös) Me Ponnekkaat (2017, englanninkielinen alkuteos The Bolds on ilmestynyt 2015). Helsinki: Otava.

Luimme juuri loppuun Julian Claryn Me Ponnekkaat, joka on mainio, iloisin kuvin varustettu, kirja hyeenaperheestä. Kirjassa on tragikomiikkaa, vitsejä ja sopivasti jännitystä. Myös erilaisuuden kohtaaminen on teema, jota voi pohtia lukiessaan.

Ensin kirjan kertoja kertoo siitä, että eläimet ovat fiksuja ja suorastaan säälivät ihmisiä, joita pitävät melko tyhminä, ja jotka joutuvat esimerkiksi pukeutumaan villapaitoihin kun  heillä ei ole turkkeja lämmittämässä.

Claryn kirjan päähenkilöt ovat hyeenoja. Hyeenat nauravat paljon, ja koska he asuvat paikassa, jossa käy paljon turisteja, he oppivat paitsi hyödyntämään turistien eväitä ja myös heidän kielensä.

Kun epäonninen, häämatkalla ollut, pariskunta tekee hirveän erehdyksensä, hyeenapari tarttuu tilaisuuteen ja varastaa kuolleen pariskunnan identiteetin, heistä tulee Anneli ja Risto.

Koti, johon he muuttavat, on ihana mutta haasteita tuo se, miten hankkia rahaa, sillä kaikki maksaa, mikä ensin hämmästyttää hyeenapariskuntaa.  Risto toteaa:

”Mutta vettä sataa taivaalta —  eihän kukaan omista sitä. Miksi ihmeessä siitä pitäisi maksaa?”

Anneli ja Risto hankkivat kunnialliset ammatit. Anneli ryhtyy valmistamaan turbaaneja myyntiin ja Risto kirjoittaa vitsejä paukkukaramellien sisään. Pariskunnalle syntyy myös kaksi pentua, Veeti ja Vilma.

Elämä on hauskaa ja hyeenoita naurattaa enemmän kuin ketään. Haasteita tuo kuitenkin se, ettei kukaan saisi huomata heidän olevan hyeenoja. Hännät täytyykin pitää piilossa ja pitää aina hatut päässä. Fiksut lapset joskus kiinnittävät huomiota erikoisen näköisiin tyyppeihin, mutta aikuiset sanovat, ettei saa tuijottaa. Näin ollen hyeenat saavat olla melko rauhassa. Anneli ja Risto elävät kuten ihmiset, mutta ovat äänekkäitä ja saattavat tuntea hinkua vaikka kaivamiseen ja takapuolen hankaamiseen puihin ja pensaisiin. 

Harmia tuottaa   epäluuloinen naapuri herra Pynnönen, joka vielä kaiken lisäksi näkee Vilman hännän. Tällöin perhe paljastuu myös lasten hyvälle ystävälle Minnille, joka omalta osaltaan ottaa tilanteen rennosti.

Kirjassa seuraa vielä kaipuuta takaisin lähtömaisemiin, eläintarhassa käynti, ja vanhan hyeenan, Tonin pelastusoperaatio eläintarhasta. Perheen jäsenmäärä kasvaakin yhdellä vanhalla hyeenalla ja nuorella apinalla ja varsinkin Tonille on haastavaa oppia ihmismäinen käytös. Salaisuutensa on myös naapurin herra Pynnösellä ja sekin kirjassa lopulta selviää.

Kirja päättyy iloiseen joulunviettoon. Näin tämä kirja sopii vaikka myöhempäänkin syksyyn. Mutta sen verran vähän tässä kirjassa on joulua, vallankin kun suurimmalle osalle suomalaislapsista edes ne paukkukaramellit eivät taida sanoa juuri mitään, että tätä voi kyllä lukea ihan mihin vuodenaikaan tahansa. 

Tulemme varmasti lukemaan sarjan kirjoja enemmänkin jos niitä suomeksi jatkossakin käännetään. Ja toivottavasti käännetään!

Kirjassa olevan esittelyn mukaan, myös hattuja tehnyt, David Roberts piirtää mieluiten eläimiä, vaatteita ja hattuja, joten hänen intresseissään kirjan kuvitusaiheet ovat olleet korkealla. Liekö tämä syynä siihen, että kuvitus on niin kiva? Kuvitus kirjassa on mustavalkoinen mutta  monipuolinen. Jotkut kuvat ovat perinteisiä koko sivun tai aukeaman kuvia, välillä teksti seikkailee vaikka kuvan keskellä tai sitten kuva muodostaa jatkumon tekstiin ja kuvassa vitsit on esitetty sarjakuvamaisesti.

Kirjassa vitsit limittyvät kuvaan ja tekstiin esimerkiksi niin, että tätä kuvaa edeltää aiemmalla sivulla teksti: Mutta hyeenat eivät ole kovin syvällisiä otuksia, ja niinpä Sussu sai hetken kuluttua erittäin uskaliaan ajatuksen. 

”Osaatko kävellä takajaloillasi, kultaseni?”

se kysyi Pupelta.

Kirjassa on melko paljon tekstiä. Se sopii joko ääneen luettavaksi tai jo sujuvasti lukevalle lapselle itsekseen luettavaksi.

Tämä kirja tuo jollain tavoin, esimerkiksi hyeenoiden pyrkimyksessä keskiluokkaiseen kunnialliseen elämään ja toisaalta myös vierauden teemojen kautta, mieleen Paddingtonin mutta on paljon hulvattomampi. Saisikohan tästä kenties yhtä hyvän elokuvan kuin Paddingtonista? Clary on mestari tarttumaan sellaiseen, joka on meille arkista ja itsestäänselvää ja tekemään siitä nokkelia havaintoja. Koomisuudessa kirja muistuttaa esimerkiksi  Andy Stantonin kirjoja Herra Gummista.

Arvon saamamme ja siististi lukemamme kirjan  blogin lukijoiden kesken. Osallistu arvontaan kommentoimalla täällä Bloggerissa tai Facebookissa tätä tekstiä. Jätäthän yhteystiedon, jota kautta sinut tavoittaa voiton osuessa kohdalle. Arvontaan ehti osallistumaan  27.8 klo 22 mennessä.

Kirja on saatu pyynnöstäni kustantajalta.