Sanattomasti pakolaisuudesta

Sanna Pellicioni: Meidän piti lähteä. 2018. Helsinki: S&S.

Sanna Pellicionin Meidän piti lähteä koskettaa. Pellicioni on yksi lempikuvittajistani ja tämäkään kirja ei petä odotuksia. 

Meidän piti lähteä, kertoo perheestä, joka joutuu lähtemään sodan vuoksi kotoaan. Vaarallisen pakomatkan ja pakolaisleirin kautta he päätyvät lumiseen maahan, josta löytyy uusi koti ja ystävä.

Kaikki on vielä hyvin.

Kirjan takakansi kertoo "Tämä kirja on hurja, mutta se päättyy hyvin."  Kirjassa on esillä pelottavia ja vaarallisia asioita. Kuvitus on lohdullinen. Kirjassa kierretään ympyrä vanhan kotimaan kodista uuteen kotimaahan ja sen kotiin. Läheisyys antaa kirjassa turvaa.   Vaikeissakin tilanteissa lapset näkevät kauneutta ympärillään. Kirja on toisaalta siloteltu. Matkan kylmyys, nälkä ja kipu eivät tule esille kovin selvästi.   Mutta toisaalta lastenkirjan on  ehkä pakkokin olla tällaisen aiheen kanssa hiukan siloteltu. 

Suru

Varmasti tämä kirja voi monista lapsista olla myös pelottava. Suru ja hätä tulevat kirjassa  esille. Pommitukset värittävät taivaan ja kumivene on suorastaan lastuna laineilla. Tarina ammentaa monista symboleista, kuten yhteisestä pöydässä ruokailusta, linnuista, valoista ja varjoista. Kaikkineen olemme saman kuun ja auringon alla ja tämän Pellicioni kuvaa kauniisti. 

Taivasalla

Kuvitus  on sommiteltu kauniisti. Valokuvani eivät anna oikeutta kirjassa kokonaisuuden muodostaville aukeamille. Värimaailmaa Pellicioni osaa  hyödyntää upeasti tummasta vaaleaan. Kirjassa on useita erilaisia värimaailmoja mutta se on silti yhtenäinen.

Sanattomalla kirjalla on paljon mahdollisuuksia. Toisaalta sanaton kirja sopii kenelle tahansa lapselle. Toisaalta lapset ja heidän vanhempansa, jotka eivät vielä osaa kohdemaan kieltä, ovat yksi erityinen ja tärkeä kohderyhmä. Koska Pellicionin kuvitus lähenee taideteosta, niin Meidän piti lähteä, on hyvä lahjakirja myös aikuiselle. Itse lainasin kirjan nyt kirjastosta mutta aion ostaa kirjan vielä omaksikin. Toisaalta kaipaisin  pakolaisista kertoviin kirjoihin edelleen heidän omaa näkökulmaansa. Toivottavasti Pellicionin kirja on omalta osaltaan kannustamassa tähän eri taiteenaloilla.

Lapset leirillä

Kirjassa kerrotaan lyhyesti sanattoman kirjan mahdollisuuksista. Lasten omien huomioiden sanallistaminen nousee tässä mielestäni erityisen keskeiseksi.

Olen itse sillä tavalla perushumanisti, että voisin sanoa aikuisikäni kannattaneeni turvapaikanhakijoiden oikeuksia. Silti aihe on tullut lähemmäksi kun olen tutustunut  turvapaikanhakijoihin. Seuraan uutisointia ja ystävien tilanteita sydän syrjälläni. 

Tunnen myös syvää ihailua niitä kohtaan, jotka todella ovat jaksaneet satsata valtavasti aikaa ja energiaa turvapaikanhakijoiden asioiden ajamiseen. Jotkut tekevät paljon tuolla saralla Suomessa, jopa uupumukseen asti. 

Ennen kaikkea ihailen tuntemiani turvapaikanhakijoita siinä, että he jaksavat  tilanteidensa epävarmuudesta ja Suomen vihamielisestä politiikasta huolimatta.  Oma näkemykseni esimerkiksi Suomesta oikeusturvaa kunnioittavana valtiona on valitettavasti kokenut aikamoisen kolauksen. Olen ihmeissäni, ettei vauras Suomi  näytä edes haluavan suoriutua kunnialla osuudestaan. Mitäs sitten tehdään kun ilmastopakolaisuus kunnolla alkaa? Lisäksi en voi olla hämmästelemättä, että moni näkee niin tärkeänä, ettei Suomi vain vaikuta vetovoimaiselta maalta. Tähän logiikkaan kuuluu, että meidän kannattaa lähettää pois työllistyneitä ja lahjakkaita tai hyvin kielen oppineita turvapaikanhakijoita, koska emme voi olla maailman sosiaalitoimisto, vaikka aika yksinkertaisella laskutoimituksella saattaisi  päästä tulokseen, että lopulta Suomi voittaisi, jopa taloudellisesti, jos he saisivat jäädä.

Kansalaisaloitteen turvapaikanhakijoiden oikeuksien puolesta voit allekirjoittaa täällä.

Kirjasta Meidän piti lähteä on aikaisemmin kirjoittanut ainakin Kia blogissaan Luetaanko tämä?