Nukettamisen ja musiikin juhlaa Likassa

 

Kuva: Mila Nirhamo

"Millainen  se teatteri oli?", kysyi lapsiani hoitamassa ollut ystäväni kun tulin kotiin. Mietin, miten selitän yksinkertaisesti ja lyhyesti isojakin tunteita herättäneestä teoksesta.

Miten pelkistää  Mila Nirhamon Anneli Kannon Veriruusut romaanin pohjalta ohjaama ja dramatisoima vaikuttava ja herkkä nukketeatteriesitys Likka pariin lauseeseen. 

Kerroin, että teatteri käsitteli vuoden 1918 tapahtumia ja sisällissotaa, lähinnä nuorten naisten näkökulmasta. Sanoin, että tarina kertoi nuoresta tytöstä, joka oli itse mukana myös sotimassa. Ja lopuksi,  kuten arvata saattaa, tarina ei ollut onnellinen mutta jotain sankarillista siinä oli.

 

Kuva: Mila Nirhamo

Sigrid on vielä melkein lapsi. Lähes suoraan hyppynaruleikistä hän joutuu hakemaan työtä tehtaasta. Työssä on myös hyvää, kuten uusi ystävä Martta mutta työ on raskasta huonosti palkattua liukuhihnatyötä. Työhön kuuluu myös seksuaalisen väkivallan sietämistä. Tehtaan nuoret elävät elämäänsä, tanssivat ja ihastuvat. He huumaantuvat ajatuksesta työläisten kahleiden katkomisesta, aika heppoisesti, kuten ehkä nuorten kuuluukin. 

Lavastus on yksinkertainen, puuta ja paperia, kiertäviä kehiä, keinu taiotaan jostakin.  Näyttelijöiden vaatteet ovat tummat.  Nuket ovat taidokkaasti tehtyjä ja nukketeatterin taika näyttäytyy siinä, miten sama nukke muuntuu nukettajan käsissä. Alun ujo tehtaalle työnhakuun joutuva Sigrid muuntuu taitavissa käsissä milloin unelmoivaksi tai uhmakkaaksi.  Tukkansa kananpersetukaksi leikkaava ja housuihin pukeutuva rimppakinttuinen uhmakas nuori nainen on aivan erilainen kuin se unkkelo ja tietämätön, jonka äiti lähettää työnhakuun. Punainen väri tehostaa esitystä ja symboloi paitsi uhmakasta vallankumouslippua myös tappamista, kauhua ja verta.

Riimittely ja musiikki ovat tässä esityksessä oleellisia. Perrine Ferrafiatin musiikki ja laulu ja näyttelijöiden laulu sopivat tähän esitykseen hyvin. Tuutulaulujen perinteiset kuolemansävyt pääsevät esityksessä pintaan kun nuoren Sigridin ja monen muun elämän hauraus tulee esille.  Tarinaa vie eteenpäin toisaalta työväenlaulun uhma ja toivo ja toisaalta tuutulaulun välittäminen ja suru.

En ole lukenut  Kannon Veriruusuja.  Pitäisi varmasti. Sen verran kiinnostavalta tarina vaikuttaa. En ehkä kaikin kohdin aivan pysynyt juonessa mukana, enkä tämän teatterin perusteella osaisi varmasti kuvata, mitä kirjassa tapahtuu. Mutta mielestäni ei tarvitsekaan. Likka voi kertoa mahdollisia tarinoita. Siitä, miten asioita olisi voinut tapahtua ja mitä tapahtui monelle. Valokuvamaiset pienet nuket symboloivat sitä, mitä ihmiset kokivat ja miten he kuolivat ja menettivät läheisiään. Kehää kiertävä, toistuva puhe symboloi tätä myös.

Nirhamo on kurkistanut sadan vuoden taakse ja löytänyt paljon yhteistä silloisten ja nykyisten nuorten tyttöjen elämästä. Moni asia ei ole hyvin vieläkään.  Millainen Suomi on se, jossa seksuaalisen  suostumuksen osoittaminen kummaltakin osapuolelta vaikuttaa joidenkin mielestä elämälle vieraalta? Toisaalta maailmassa asiat ovat vielä enemmän sekaisin. Minun lastenvahtinikin on paennut sotaa kotimaastaan ja ollut pakolaisena useammassa maassa ennen Suomeen tuloaan. Hänen kotimaassaan on meneillään kansanmurha. Siksi mietinkin edelleen, mitä olisin hänelle vastannut. Miten sanoittaa maailman epäreiluus? Monesti sanoja ei vain ole.

Tämän esityksen suositusikä on neljästätoista vuodesta eteenpäin. Suosittelen esitystä aikuisten lisäksi myös nuorille! Tämä esitys toisi yhden hyvän näkökulman myös historianopetukseen. 

Likasta on tulossa vielä useampia esityksiä Nukketeatteri Sampossa 28.11 asti.

Sain esitykseen lipun blogin kautta. Kiitos Kortteeri-työryhmä ja Nukketeatteri Sampo!