Mennään jo naapuriin

Riina Katajavuori (teksti) ja Salla Savolainen (kuvitus) Mennään jo naapuriin, 2017. Helsinki: Tammi.

Mennään jo naapuriin on uutuuskirja, jonka tekijät Riina Katajavuori, Katajavuoren tytär Vellamo ja kuvittaja Salla Savolainen, ovat vierailleet monissa pääkaupunkiseuduilla asuvissa perheissä, joiden kotona puhutaan jotakin muuta kieltä kuin suomea. Yhteistä on ollut ystävällinen vastaanotto mutta muuten perheiden kirjo on hyvin laaja.

Meillä vain minä luin kirjan loppuun. Luimme tätä kirjaa kahdeksanvuotiaan kanssa. Hän oli ensin innostunut ja Vellamon mukana kulkevan pehmosiilin etsintäkin kävi kuin leikiten kirjan sivuilta. Mutta sitten hän väsähti. Hänen mukaansa kirjassa ei tapahdu juuri mitään.

Tämä onkin totta, ei tässä kirjassa ole suurta draaman kaarta. Eikä tämä oikein ole tiedekirjakaan koska ei voi yleistää, että jos olet vaikka Ghanasta tai Islannista niin olisit tällainen tai tuollainen. Mielestäni on silti hienoa, että kirja on tehty. Kirjan viehätys on arjessa, pienissä tarinoissa ja yksityiskohtaisessa ja kiinnostavassa kuvituksessa. 




Aion antaa kotona vielä kummallekin lapselle mahdollisuuden tutustua tähän kirjaan. Lisäksi kirja sopii oivasti vietäväksi joko lapsen kouluun tai toisen päiväkotiin. Kummassakin lasten kotona puhuttavien kielien kirjo on iso ja lapset kasvavatkin onneksi luontaisesti siihen, että lapsilla on monenlaisia kieli- ja kulttuuritaustoja. 

Tämän kirjan arvo on  siinä, että tätä kautta, on esimerkiksi meidän tapauksessa suomea puhuvien vanhempien valkoisilla lapsilla, mahdollisuus saada kurkistuksia monenlaisten perheiden elämään ja toivottavasti kasvaa suvaitsevaiseksi. Lisäksi ja ehkä erityisesti arvostan sitä, että maahanmuuttajataustaiset lapset ovat päässeet kirjassa tärkeään rooliin. Heille ei vieläkään löydy kovin paljon samaistumiskohteita lastenkirjallisuuden kentällä, vaikka näitäkin esimerkkejä, kuten Katri Tapolan ja Sanna Pellicionin Toiveretki, alkaa löytyä.

Tämä kirja kiinnosti itseäni myös henkilökohtaisesti. Olen työskennellyt aiemmin sosiaalityöntekijänä ja tehnyt aika ison joukon kotikäyntejä. Lisäksi kansatieteilijänä itseäni kiinnostaa myös tämän kirjan vähän etnografinen, osallistuva lähestymistapa. Joissakin kohdissa mietin, miten paljon lapset ovat itse kertoneet ja miten paljon keskustelua on käytyä vanhempien kanssa. Silti on toimiva ratkaisu, että nimenomaan lapset on valittu kirjan kertojiksi, vaikka he olisivat vielä vauvaiässä. Tällä kirjalla on joka tapauksessa arvoa myös huolellisena nykydokumentointina! Lisäksi tietenkin, utelias kun olen, on hauska kurkistaa monenlaisiin koteihin!




Tässä kirjassa on myös paljon sellaista, jota voi hyödyntää esimerkiksi keskusteltaessa lasten kanssa rasismista. Tästä esimerkkinä vaikka iranilaissyntyisen isän ja islantilaissyntyisen lapsen  kertoma:  
Hassua, että ihmiset puhuvat äidille suomea ja isälle 
englantia, vaikka isä on tullut Iranista Suomeen seitsemänvuotiaana, 
käynyt täällä koulut ja puhuu hyvin suomea, kun taas äiti ei osaa
kieltä juurikaan. 

Kirjassa lapset elävät perheidensä kanssa omaa arkeaan. Varmasti kuka tahansa lapsi löytää paljon tuttua. Kirjassa on kuitenkin myös raskaita kokemuksia läpi käyneiden lasten tarinoita, eikä kaikkien tilanne ole selvä ja varma. Tämä on ehkä hyvä tietää ennalta jos oma lapsi on herkkä. Yksi on saapunut Suomeen paljon myöhemmin kuin äitinsä ja turvapaikkaa  hakenut perhe asuu vastaanottokeskuksessa. Erityisesti koskettaa 11 -vuotiaan Ahmedin tarina. Hän on tullut perheensä kanssa Irakista Suomeen monen maan kautta:

Joskus kävelimme kahdeksan tuntia yhtä mittaa, usein 
yöaikaan tähtien alla. Isä ja isoveli kantoivat pienempiä sisaruksia 
olkapäillään. Veljilläni oli kummallakin kolme reppua, minulla kaksi. 
Pikkulapset itkivät. Minä en itkenyt, kävelin vaan... 
Isä, äiti, minä ja neljä sisarustani olemme saaneet 
luvan jäädä Suomeen, koska isää vainottiin Irakissa. 
Mutta papereissa lukee, että Nourin ja Fatiman pitäisi
 palata Irakiin, koska he ovat yli 18-vuotiaita. Emme t
iedä mitä heille tapahtuu. 
Mikä minun unelmani on?
Asua. Asua Suomessa yhdessä koko perheen kanssa.


Tämä toive tuntuu pieneltä mutta ei ole itsestäänselvyys Suomessa, jossa turvapaikkapolitiikkaa on kiristetty. Omasta mielestäni suomalaiset ovat unohtaneet oman menneisyytensä itsekin apua tarvinneena maana, ja lisäksi tällä hetkellä kieltäydytään tunnustamaan se tosiasia, että esimerkiksi ilmastonmuutoksen vuoksi maailmassa tulee olemaan yhä enemmän pakolaisia, joiden tulisi saada koti.




Kursivoidut kohdat ovat lainauksia kirjasta.

Kirja on saatu kustantajalta.

Kommentit