Mauri Kunnas, Tarja Kunnas: Koirien Kalevala. Otava 2012 (alunperin 1992).

Koska ihan pian on Kalevalan päivä haluan kirjoittaa Kalevala-aiheisesta kirjasta. Arvostan kovasti Mauri Kunnasta ja hänen kirjojaan on tietenkin luettu jo itselleni lapsena ja itse olen lukenut niitä lapsilleni paljon niin mietin, että olisin kuitenkin voinut kirjoittaa jostakin muusta vähän yllättävämmästä vaihtoehdosta, esimerkiksi Riikka Juvosen Louhen hymystä. Mutta viimeisestä kirjastokäynnistä on kulunut yllättävän paljon aikaa, enkä silloin huomannut varautua ja  näin ollen Koirien Kalevala on ainut asiaan liittyvä lasten kirja, joka meiltä kotoa löytyy. 

Koirien Kalevalassa on tietenkin kunnasmaiseen tyyliin ihan mahtava kuvitus ja muunnelmat Akseli-Gallen-Kallelan maalauksista ovat kyllä aika huippuja. Kunnaksen käsissä Kalevalasta on tullut selkokielinen kuvaus koirien, susien ja kissojen kansoista tai heimoista. Esipuheineen ja loppupuheenvuoroineen Kunnas tarjoaa kiinnostavaa pohdittavaa ja juteltavaa lasten kanssa paitsi Kalevalan synnystä ja siihen liittyvistä uskomuksista myös kissoista ja koirista ja ylipäätään suhteestamme eläimiin. Taruolentoja ja uskomuksia on kirjassa runsaasti ja kirja tarjoaa paljon kiinnostavaa pohdittavaa lapsille. Tämä teos olisi kyllä ansainnut paikkansa myös Kunnaksen Suuret tarinat kokoelmaan. Kuusivuotias pohti erityisesti Tuonelaa ja myös Pohjola ja Louhi kiinnosti häntä. Itse olisin mielelläni lukenut vielä vähän enemmän runolaulantaa tästä kirjasta.

Itse olen sitä mieltä, että Kalevala on kiinnostava mutta aika ahdistava kirja monellakin tavalla ja vaikka olenkin Kalevalan lukenut niin ehkä olen ollut innostuneempi erilaisista Kalevalan tulkintateksteistä kuin itsestään Kalevalasta enkä edes voi väittää, että ihan tarkkaan muistaisin miten tapahtumat Kalevalassa etenevät. Kunnaksen versiona meillä kuunneltiin joskus pitkä aika sitten ensiksi äänikirja ja olin aika pöyristynyt siitä, että Kunnaksen versiossa Aino on innostunut saamaan Väinämöisestä puolison ja Väinämöinen hädin tuskin pääsee häntä uimalla karkuun. Jotenkin tämä kuvaus onnettoman Ainon kohtalon esittämisestä näin nurinkurisesti tuntui vähän kuin pyhäinhäväistykseltä. Toisaalta nyt kun luettiin kirja kuvineen päivineen niin ilmaisu kaikessa parodiassaan on myös hauska ja tarjoaa lapsille myös tietynlaisen aktiivisen ja vahvan naisen mallin. Ja ymmärrän kyllä, että Kunnas ei ole halunut kirjoittaa Ainon hukuttautumisesta ja viitteistä seksuaalisen väkivallan uhriksi joutumisesta lastenkirjaan vaikkei kirjasta kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutukaan.